Hae
JohanOnFitness

Identiteettikriisi

Identiteettikriisi – siitä kärsin juuri nyt. Tämä kriisi on itseasiassa ollut päällä jo jonkun aikaa, melkein vuoden. Kriisissä on ollut selvästi eri vaiheita, joita on määritellyt tietyt elämäntapahtumat.

Identiteettikriisi – Ura, äiti vai uraäiti?

Olen aina ollut aika uraorientoitunut. Ennen Theoa mulla oli selkeä visio siitä, miten haluan elämäni rakentaa ja missä järjestyksessä. No elämähän ei tietenkään mene niin, kuin sen suunnittelee ja Theo kertoi tulostaan elämäni projektiaikataulun mukaan aivan väärällä rivillä. Vaikkakin näin jälkikäteen mietittynä hän saapui elämääni juuri, eikä melkein oikeaan aikaan. Theo kumminkin muutti elämäni täysin ja hänen ansioistaan olen tämä ihminen mikä olen nyt.

Olen itseasiassa nyt siinä pisteessä, jolloin ajattelin saavani ensimmäisen lapsen; Olen päässyt urallani tiettyyn pisteeseen ja olen naimisissa. Tästä opittua, ettei elämässä tosiaankaan tarvitse tehdä asioita tietyssä järjestyksessä, vaan elämä vain tapahtuu.

Rakastan tehdä töitä ja kiireinen työviikko antaa mulle paljon enemmän, kuin mitä se ottaa. Poden siitä välillä huonoa omatuntoa. Saako ”äiti-ihminen” nauttia näin paljon töistään ja ajasta pois oman lapsen luolta? Eikö kaikkiin meihin äiteihin olekaan puhallettu ripausta kanelia, tuoksukynttilöitä ja riittämättömyyden tunnetta vanhempana? Miten minä, joka rakastaa lastaan ja myös töitään saattaakin tuntea itsensä silti riittäväksi? Joko minussa on jokin tosi pahasti vialla tai sitten olen löytänyt aarteen sisäisen sateenkaaren päästä. Tämä on se hetki, kun identiteettikriisi iskee. Saanko sittenkään tuntea tätä rauhaa?

Kamppailua ajasta

Toki välillä sydämessä muljahtaa, kun kello kolmen kokous venyy viiteen. Mietin vain päässäni, että nyt pitäisi keretä kotiin, että kerkeän edes vähän aikaa leikkiä Theon kanssa. Onneksi suurimmaksi osaksi ajasta pääsen kotiin juuri silloin, kun olin suunnitellut. Toki joskus tehdään töitä 7 päivää viikossa, mutta onneksi yleensä töiden jälkeen on aikaa lukea kirjaa, leikkiä autoilla, halitella, sumitella ja olla vain lähekkäin.

Vaikka ura ja työ on intohimo, niin Theo kumminkin merkitsee ylitse kaiken muun. Millään muulla ei loppupelissä ole merkitystä. Kaikista inspiroivankin työpäivän jälkeen Theo aina muistuttaa mikä on elämässä tärkeintä.  Iltaisin kun laitan Theolle yöpukua päälle hän yleensä vetää mut ihan kiinni itseensä ja halaa mua pitkään. Mikään ei voita sitä hetkeä.

Ura, äiti vai uraäiti. Valitsen ne kaikki. Ei pelkästään ura, ei pelkästään äiti, mutta ei myöskään kokoaikainen uraäiti. Olen äiti 100% ajastani. Sitä faktaa ei poista mikään. Rakennan uraani ja nautin siitä, mutta se ei sulje pois, etten olisi hyvä ja rakastava äiti. Uraäiti on leima, joka tietyllä tavalla kuulostaa jopa negatiiviselta. Eihän miehistäkään puhuta nimellä uraisä. Olemme ihan yhtä lailla tasa-arvoisia ja hyviä töissä käyviä vanhempia, niin isät kuin äiditkin. Vaikka tituleeraan itseäni uraäidiksi, koska mielestäni se tiivistää hyvin kaksi elämäni isoa osa-aluetta, niin silti en halua sen termin täysin määrittelevän itseäni. Olen myös kauhuelokuvien rakastaja, ihminen, joka vihaa sukkia, ainainen oppija, halauksia kaipaava, rakastava, mutta analyyttinen minä, vaimo, äiti ja se uraäiti.

Lue myös: Viikko Vuoristoradassa 

Viikko vuoristoradassa

Koko viikko on mennyt vuoristoradassa. Tuntuu, että olisi paljon sanottavaa, mutta samalla hetkellä ei mitään sanottavaa. Elämä on vetänyt tällä viikolla nurmikon mun ja monen muun jalkojen alta ja kivikolla sattuu kävellä paljain jaloin.

Viikon opetukset

Älä pidä mitään itsestäänselvyytenä. Kaikki on vain väliaikaista ja jokaisesta hetkestä pitää ottaa kaikki irti.

Ahdistus lisää ahdistusta. Rintaa sattuu ja ahdistaa. Sitten ahdistaa, että ahdistaa. Askel askeleelta takaisin kohti omaa rauhaa.

Hyväksyminen. On asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa. Se on muuten suoraan sanottuna aika peestä. Täytyy oppia hyväksymään ja elämään sen kanssa.

Backup-plänit ei aina auta. Vaikka kuinka sitä ajattelee tiettyjä toimintamalleja, niin pyörremyrskyn iskiessä ne varasuunnitelmat ei lievennä tuskaa. Auttaa toki selviytymään siitä hetkestä eteenpäin, mutta henkisesti niillä ei ole merkitystä.

Elämä on kauheaa, ihanaa ja outoa. Samaan päivään mahtuu surua ja iloa ilman minkäänlaista tasapainoa.

Viikko on tuntunut ikuisuudelta

Tämä viikko on tuntunut ikuisuudelta. En voi uskoa, että Even poismeno on tapahtunut tällä viikolla. Vaikeinta on se, että vaikka maailma pysähtyy omassa elämässä, niin eihän se pysähdy missään muualla. On pakko ollut jatkaa suorittamista eikä antaa tilaa lamaantua. Esimerkiksi Vaikuttajamedia jatkaa pyörimistä ihan normaalisti. Joka päivä on asioita mitä pitää tehdä, sellaista yrityksen pyörittäminen on. Meilläkin on koko ajan uusia bloggaajia, tarjouksien antamista, tekniikan koordinoimista, somekanavien päivittämistä, kaupallisia yhteistöitä, raportointia, tulevia tapahtumia ja koulutuksia. Nämä asiat eivät pysähdy.

Onneksi moni on tarjoutunut auttamaan, kiitos siitä. <3 Kaiken alkushokin keskellä sain onneksi jo konkreettista apua ja kaikki ei kaatunut suoraan syliini. Kerrankin osasin pyytää apua heti. Minä olen yleensä se joka suoraan sanottuna potkii muita eteenpäin ja toimii ns. ”ryhmän johtajana”, mutta tällä viikolla minä olen tarvinnut sitä ohjaamista ja työntämistä. Onneksi sitä olen saanut.

Elämän joka hetkestä pitäisi osata nauttia, mutta aina se ei ole niin helppoa.

Pelottaa, että pian en enää tunne mitään. Elämässä kun tapahtuu tiettyjä asioita, niin sitä alitajuisesti kovettaa itsensä. Mä oon kumminkin päässyt elämässäni vielä helpolla verrattuna moneen muuhun. En pysty edes ajattelemaan minkälaisen suojakuoren he ovat itselleen rakentaneet.

Tässä kirjoituksessa ei nyt ole oikein päätä eikä häntää, mutta tällä hetkellä tämä oli ainut mitä sain itsestäni revittyä.

Summasummarum. Olkaa läsnä, eläkää kuin viimeistä kesälomapäivää, rakasta ja tule rakastetuksi. Arvosta arkea ja kaikkea mitä sulla on, tee ne asiat mitä haluat nyt eikä huomenna. Naura, itke ja molempia samaan aikaan.

Seuraa IG:ssä.