Hae
JohanOnFitness

Jäisitkö Suhteeseen Jos Toiselle Kävisi Jotain?

Nyt tarvitsen teidän lukijoiden mielipidettä. Kuulisin mielelläni naisten mielipiteen, mutta etenkin miesten! Voitte kommentoida täysin anonyymisti, joten toivon brutaalin rehellistä kommenttia.

Elänkö minä jossain harhakuvitelmassa, jossa uskotaan kaiken kestävään rakkautteen. Minulle esim. avioliitto merkitsee kirjaimellisesti yhteistä matkaa niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Avioliitto merkitsee aitoa ja puhdasta rakkautta. Alussa kyllä voidaan ihastua ulkonäköön, mutta rakkaus on paljon enemmän. Rakkaus on mulle toisen sielun näkemistä ja hyväksymistä sellaisenaan. Mun mielestä rakkaus voitaa aina.

Nyt puhutaan sitten täysin hypoteettisesti ja haluan kuulla teidän aidon mielipteen. 

Mitä jos esim. avioliiton aikana toiselta lähtisi näkö tai vaikkapa jouduttaisiin laittamaan elinikäinen avanne. Eli mitä jos tapahtuisi jotain sellaista, joka muuttaa radikaalisti suhteen arkea. Ette enää voisi samalla tavalla tehdä asioita yhdessä ja toinen ei välttämättä olisi enää ulkonäöllisesti niin viehättävä/haluttava.

Kun olette kuvitelleet tämän tilanteen, niin jäisittekö suhteeseen vai eroaisitteko?

Itse tahtoisin uskoa, että suurin osa ihmisistä ainakin jäisi. Ajattelen sen niin, että jos rakastaa toista koko sydämmestä, niin silloin ulkonäöllä ja yhteisillä rutiineilla ei ole merkitystä, jos vaan saa olla rakastamansa henkilön kanssa. Toki tämä edellyttäisi myös sitä, ettei se ns. ”uhri” katkeroituisi / muuttuisi henkisesti radikaalisti.

Nyt sitten haluan kuulla teidän rehellisen mielipiteen. Ampukaa nyt ihmeessä mut alas täältä pilvilinnasta, jos oikeasti olette sitä mieltä, että ette jäisi suhteeseen.

Ja todella toivon myös miesten kommentteja! Kiitos. 🙂

xoxo

IMG_5820

 

 

 

28 kommenttia

  1. S kirjoitti:

    Mäkin oon joskus miettinyt, että mitä mieltä muut on. Mä oon naimisissa, ja mun sydäntä särkee jo ajatuskin siitä, että joku ei tämmöisessä tilanteessa jatkaisi toisen kanssa. Käsi sydämellä – jos mun mies sairastuisi, joutuisi pyörätuoliin tai muuta vakavaa, olisin silti aina hänen kanssaan.

    • johannavaris kirjoitti:

      Moikka! Kiitos kun kommentoit. Kiva kuulla muiden mielipiteitä tästä asiasta. 🙂

  2. Sanna kirjoitti:

    Ammun sut siinä mielessä alas, et mä en usko rakkauteen kuten sä. No mä olen ollut parisuhteessa kohta 15 vuotta ja osan ajasta naimisissa. Mukaan on mahtunut valtavia ylämäkiä ja alamäkiä. Meillä on kaksi lasta ja eletään ns. ruuhkavuosia. Oon tässä vuosien varrella tavannut muutaman miehen, joka on vienyt jalat alta. Joskus ollaan oltu eronpartaalla ja olen ihan tosissani ollut valmis jättämään tän suhteen. Ilman että toiselle on sattunut mitään. Kuitenkin olen päätynyt siihen, että parasta on näinä hetkinä tarkastella sitä miksi tässä tilanteessa ollaan. Puhua ja puhua, oman kumppanin kanssa. Katsoa peiliin ja puhua.

    Mä uskon rakkauteen, mut nykyään mä uskon enemmän sitoutumiseen. Mä rakastan mun miestä enemmän kun mitään, mä olen päättänyt sitoutua tähän ihmiseen. Mä uskon et tässä maailmassa olis monta muutakin miestä jonka kanssa mun olis ihan hyvä olla. Mutta kukaan niistä ei ole mun lasten isä. Kenenkään muun kanssa en ole käynyt läpi näitä elämänvaiheita mitä olen mun miehen kanssa käynyt. Kaikki nää vastoinkäymiset, onnen hetket ja yhdessä eletyt vuodet on hitsannut meidät yhteen. Me ollaan molemmat sitoutuneita toisiimme. Meidän avioliittoa ei oo pelastanut pelkästään rakkaus toista kohtaan, nää kaikki eletyn elämän tapahtumat koettelee sitä, eikä sitä aina vaan riitäkään. Kyllä se vanha viisaus, mitä alttarilla kysytään pitää paikkansa – tahdotko? Ei rakastatko.

    No summasummarum, kaiken tän jälkeen tuntuu siis ihan pöljältä ajatella, että joku sairaus meidät erottaisi. eli vastaus, en todellakaan lähtis!

    • johannavaris kirjoitti:

      Moikka! Kiitos että jaksoit kommentoida näin kattavasti. Tuo on kyllä hyvä näkökulma, että onhan se parisuhde pitkällä tähtäimellä juuri sitä sitoutumista siihen henkilöön, kiska eihän se rakkaus voi iana kukoistaa. Ihana kuulla, että kaikesta huolimatta jäisit siihen rinnalle. 🙂

  3. MSVCP140 kirjoitti:

    🙂 OK !

  4. Elli kirjoitti:

    Se ei ole niin helppoa. Oma mieheni on ollut yli kolme vuotta sairaana, ja elämästä on tullut onnetonta ja raskasta. Välillä on hyviäkin hetkiä, mutta jatkuvasti itken suruani yksin. Rakastan häntä, ja haluan yhteisen elämän. Mutta ei tämä elämä ole sitä mitä haluan. Silti olen jäänyt, koska en näe olevani onnellisempi ilman häntä. Yhdyn edelliseen että kyse on sitoumuksesta. Rakkaus meillä on ja pysyy, mutta se ei aina riitä, ei silloin kun elämästä tulee onnetonta. En usko että elinikäisessä liitossa on mahdollista pysyä aina onnellisena ja rakastuneena, silloin kyse on siitä miten vahvasti itse sitoutuu suhteeseen. En ymmärrä että heti lähdetään eroamaan kun tulee vaikeaa. Mutta en voi tässä tilanteessa eläviä syyttääkään siitä, ei muut voi ymmärtää miten raskasta tämä on. Seurata sivusta muiden onnea, kasvavia lapsia ja matkustelua, kun meille on mahdotonta lähteä yhdessä edes lenkille tai ravintolaan syömään. Välillä olen niin vihainen ja katkera kaikesta että tuntuu että hajoan sirpaleiksi, enkä kestä enää yhtään päivää. Mutta jollain sisulla sieltä aina noustaan ja jaksetaan muutama päivä lisää. Yritän ajatella positiivisesti, koska asiat voisivat olla paljon huonommin. Mutta samalla suren sitä elämää mikä on menetetty.

    • johannavaris kirjoitti:

      Moikka! Kiitos kommentista. Tiedän ettei kaikki ole niin mustavalkoista ja en pysty edes kuvittelemaan sitä mitä olet joutunut kokemaan.
      Arvostan todella paljon, että olet silti jäänyt suhteeseen. Todella paljon jaksamista teille. <3

  5. Sussu kirjoitti:

    Samaa sanoisin kuin Sanna ylemmässä kommentissa.. Itsellä 12vuoden parisuhde ja yksi lapsi. Rakastamme mieheni kanssa toisiamme yli kaiken, mutta silti elämässä on ollut rankkoja vaiheita, jolloin rakkaus, joka on enemmän tunnetila, ei ole tahtonut riittää. Rakkauden on lisäksi on vaadittu paljon sitä järkiperäisempää tahtoa olla yhdessä ja selvitä kaikesta. Juuri kuten edellä sanottiin, alttarilla kysyttiin tahdotko, ei rakastatko. Olemme olleet 5v naimisissa ja tahdomme edelleen.

    En keksi mitään fyysistä vammaa jonka vuoksi eroaisimme. Sama ihminen siinä vierellä silti on. Jos henkisellä puolella tapahtuisi jotain radikaalia ja pelkäisin lapsemme olevan vaarassa niin joutuisi varmaan miettiä erilaisia järjestelyitä…

  6. Ninne kirjoitti:

    Minäkin uskon rakkauteen, mutta mielestäni tämä asia ei ole niin yksinkertainen, että voisin vastata ”tottakai jäisin”. Jos toisella on vuosikausia jatkunut vaikea sairaus, niin eikö ole selvää että se vaikuttaa parisuhteen tasapainoon? Ja aina kun parisuhteessa on epätasapaino (sellaista voi olla monella eri tavalla), niin se vaikuttaa suhteen osapuoliin. Toinen kuormittuu. Toki näitä epätasapainoja on joka suhteessa, mutta ne ovat useimmiten väliaikaisia.

    Jos mietin vaikkapa Mikkosten tapausta, niin en tiedä olisiko minusta Nina Mikkosen rooliin. Viisi vuotta vaikeasti sairaan omaishoitajana. Inhoan että löydän itseni ajattelemasta tällaisia. Uskon että itseään pitää myös kuunnella. JOs sisin sanoo,etten kestä, niin eikö ole parempi lopettaa suhde kuin hypätä mukana ojaan?

    On eri asia, jos kumppanilla on vaiva/sairaus joka mahdollistaa normaalin kommunikaation parisuhteessa. Asiat on suhteellisia.

    Minulla on myös ystävä, jonka äiti on ollut vihanneksena sairaalassa jo n. 15v. Hänen isällään on uusi naisystävä. Ei nämä asiat ole helppoja. Toivon tietysti kovasti, etten koskaan tällaiseen tilanteeseen joutuisi, kumminkaan päin. Omasta terveydestä huolehtiminen auttaa hieman, vaikka se ei ole aina itsestä kiinni mitä tapahtuu.

    • johannavaris kirjoitti:

      Kiitos kommentista! Todella hyviä ajatuksia eri näkökulmasta. Hienoa, että olet jaksanut pohtia asiaa ja on kyllä todella mielenkiitntoista lukea teidän kaikkien kommentteja.

  7. H kirjoitti:

    Itse nähnyt työni kautta monien suhteiden/avioliiton rikkoontumisia. Yleensä terve hoitava osapuoli aina jossain vaiheessa palaa loppuun. 24/7 olet ”töissä”, josta et saa palkkaa. Mutta sitä en ymmärrä, että Jos koko persoonallisuus muuttuu, niin miksi jäisit? Jäisit suhteeseen velvollisuuden tunteesta etkä rakkaudesta. Sehän ois pahinta mitä sille sairastuneelle voisit tehdä.

    On ihmisiä jotka eivät muutu ja pysyvät positiivisena ongelmien keskelläkin, mutta avioliiton muuttuessa hoivasuhteeksi, se muuttaa suhdedynamiikka niin radikaalisti, että moni ei varmasti sitä edes ymmärrä…

    Olen parisuhteessa ihmisen kanssa joka sairastaa yläraajan toispuolista lihassairautta. Samalla henkilökohtaisena avustajana olen nähnyt kuinka paljon sama sairaus oikeasti käy ihmisen elämän päälle puhumattakaan psyykkeestä. Silmät ei kohdistu koska silmiähän liikuttelevat lihakset ja niin edelleen. Ne alkaa harittamaan. Kädet ei liiku muuta kuin heijaamalla. Kaikki syöminen on niin vaivalloista, että voisit jo lähteä takaisin nukkumaan aamutoimien jälkeen. Sydämen vajaatoiminta ja keuhkojen vajaatoiminta tulee hyvin nopeasti. Sinusta tulee halvaantunut hiljalleen. Tilanteesi on pahempi kun halvaantuneena. Onneksi oma puoliso ei ole näin vakavasti sairas. Tulevaisuus näyttää, mutta puhuttu on, että jos tilanne menee huonoksi niin tiukat rajat on oltava. Minä en hoida, ja sitten palkataan avustajat. Jos persoonallisuus muuttuisi en jäisi. Ajatus tuntuu hirveältä edes ajatella. Tiedä sitten kuinka käytännössä toimisin.

    • johannavaris kirjoitti:

      Kiitos kommentista. Vastasin juuri aikaisemmallekin, että en pysty ollenkaan edes kuvittelemaan minkälaista olisi elämä tälläisessä tilanteessa. Arvostan silti suuresti teitä, jotka uskoo siihen rakkauteen ja sitoutumiseenkaikesta huolimatta. Tuossa olen samaa mieltä, että jos se persoona muuttuisi sairastelun takia, niin silloin olisi varmasti hankalaa jäädä, koska eihä se henkilö ole enää se kehen on rakastunut. Jaksamista tulevaan. <3

  8. Slide cooper kirjoitti:

    No näin miehenä täytyy kyllä jonkinasteisen mietinnän seurauksena sanoa, että lähtisin.
    Olisi varmasti eri asia lähteä, jos olisi lapset, talot ym hoidettavana.
    Jos ajattelee niin, että vamma (kumman tahansa) aiheuttaisi esim: sen ettei saisi lapsia.
    Itse en edes haluaisi pakottaa toista jäämään ja hukkaamaan elämäänsä. ja toisinpäin en haluaisi pilata elämää saamatta lapsia.

    Eli Rakkaus on hieno asia, mutta kaikkea se ei voi yksinään korvata.

    • johannavaris kirjoitti:

      Mahtavaa, että edes yksi mies kommentoi! Mun mielestä toi vaan kuulostaa todella kylmältä. Mutta siis arvostan rehellistä vastausta. Itse en pysty kuvittelemaan, että esim. lapsettomuus joka johtuu toisesta osapuolesta olisi mulle eron syy jos aidosti toista rakastaa. Ainakin itse olen kokenut elämässäni niin syvää rakkautta, että ei olisi tullut mieleenkään erota jonkun lapsettomuuden takia. Mutta ihmiset rakastaa eri tavalla ja eihän kaikki varmasti edes välttämättä tunne niin vahvoja tunteita ikinä. 🙂

    • Mikaela kirjoitti:

      Mä ymmärrän kyllä kommentoijan pointin. Mulle tällä hetkellä lapset ei ole ajankohtainen aihe mutta tiedän, että monelle se on ”dealbreakeri”. Uskon, että se tunne kun tahtoo lapsen on niin vahva, että on valmis etsimään toisen kumppanin jolla on samankaltaiset toiveet ja fyysinen kyky. Mä olen korviani myöten rakastunut, mutta fakta on että tässä maailmassa on tuhansia ellei miljoonia potentiaalisia elämän rakkauksia, mutta ei me haluta niin ajatella sillä se tuhoaa rakkauden tunnetta ja joku sanoin illuusiota.

  9. Anu kirjoitti:

    Hirveä sanoa näin mut en jäisi. Oon itekin osittain vammainen eli en pystyisi hoitaa pyörätuolissa olevaa. Esim avanne ei vaikuttaisi mitenkään.

  10. BT kirjoitti:

    Todellakin jäisin suhteeseen vaikka toiselle #tapahtuisi jotain”. Olen suhteessa vain jos olen siinä tosissani ja jos olen tosissani, rakastan toista ja en todellakaan jättäisi rakastani ”jos hänelle tapahtuisi jotain”. Näön menetys tai avanne ei todellakaan merkkaisi yhtään mitään.

    Ainoastaan jos toinen loukkantuisi niin vakavasti, että hänestä tulisi 110% ”vihannes” voisin erota ja päätyä mahdollisesti suhteeseen jonkun toisen kanssa, mutta silloinkin haluaisin jollain tavalla huolehtia entisestä rakkaastani.

    Ihminen, joka jättäisi rakkaansa esim. näön menettämisen takia ei todellakaan ole aidosti koskaan edes rakastanut eikä tiedä mitä rakkaus on.

  11. IIris kirjoitti:

    Riippuu sairaudesta. Mielisairaudet voisi olla mm. semmoisia jotka saisi mut tietyssä tilanteessa lähtemään (toki suojelisi siinä varmaan itseä ja lapsia). Ehkä se olisi enemmän kuitenkin kiinni omasta jaksamisesta ja siitä mitä loppuelämältä haluaa.

    • johannavaris kirjoitti:

      Moikka! Kiva kun kommentoit! Mielisairaudet olisi varmatsi todella hankalapaikka, jos tulisi paha sellainen.

  12. Jenna kirjoitti:

    Itselläni riippuu paljon mitä se jotain olisi ja miten kumppani suhtautuisi siihen. Esimerkiksi kuuroutuminen olisi sellainen johon voisin jäädä. Mutta jos kyseessä olisi sellainen sairaus, jossa itse käytännössä katsoen tulisin olemaan omaishoitaja niin en jäisi. Tiedän oman luonteeni sen verran hyvin, että en kestäisi olla omaishoitajana. Jossain vaiheessa rakkaus muuttuisi syväksi katkeruudeksi ja tulisi hyvin nopeasti burn-out.

    Kuulostakoon kuinka kylmältä tahansa, mutta miksi mun pitäisi pilata molempien elämä velvollisuuden tunteen takia. En näe millään hyvänä että jäisin suhteeseen, josta tulisin katkeraksi. Tämä sekä itseni että kumppanin vuoksi. Ei ole reilua hällekkään jäädä ja valehdella omista tunteistaan/kertoa että tää nyt on mun velvollisuus.

    • johannavaris kirjoitti:

      Moikka! Kiitos rehellisestä kommentista. Tässähän ei ole ns. oikeita tai vääriä vastauksia vaan juuri haluankin tietää mitä ihmiset oikeasti ajattelee. Ja sehän on tietenkin ihan totta ettei sitä oikeatsi voi edes tietää miten reagoi ellei joudu sellaiseen tilanteeseen.

  13. maukkis kirjoitti:

    No kyllahan ihminen voi muuttua paitsi sairauden myos elamantilanteiden johdosta. Mainitsen esimerkkina elakkeelle jaamisen, tyottomyyden tms. isot elamankriisit. Minakin olen sita mielta etta rakkaus on tahtotila. Itse en lahtisi jos puoliso joutuisi pyoratuoliin, mutta lahtisin, jos puoliso esimerkiksi muuttuisi vakivaltaiseksi, ei arvostaisi minua enaa jne. Muutoksissa kysytaan aina ’tahdotko rakastaa’. Jos vastaus on, ’en tahdo’ en kylla lahde syyllistamaan ketaan. Esimerkiksi vakavasta masennuksesta karsivan ihmisen kanssa on todella raskasta olla. Omaishoitajuudesta minulla ei ole kokemuksia, mutta heille nostan hattua, koska siina se rakkaus todellakin punnitaan. Itse koetan tehda, miten parhaaksi naen ja mita rehellisesti tunnen.

  14. Ida kirjoitti:

    Ajattelen rakkaudesta samoin kun sinä, se on niin paljon enemmän kuin alun ihastuminen tai toisen ulkonäkö. Itse olen naimisissa ja koemme molemmat että tätä elämää eletään yhdessä ylä- ja alamäkineen 🙂 ollaan myös keskusteltu juuri tälläisistä tilanteista että entä jos. Toisen puolesta en tietenkään voi puhua mutta itse en lähtisi mihinkään.

  15. leppis kirjoitti:

    Riippuu varmasti monesta asiasta, esimerkiksi siitä kuinka pitkä suhde on ollut ja millainen tausta suhteella on. Omien vanhempieni suhde on muuttunut rajusti äidin sairastuttua invalidisoivaan sairauteen ja ymmärrän täysin isäni masentuneisuutta asiasta, sillä hän ei pysty enää tekemään samanlaisia asioita äitini kanssa, mitä ennen sairastumista, esimerkiksi vaellukset, hiihtäminen ja tanssit ovat jääneet historiaan samoin kuin matkustelusta on tullut hyvin rajallista. Toisaalta ymmärrän myös äitini ahdistusta olla taakka ja este yhteiselle toiminnalle. Välillä ajattelen, että isäni olisi onnellisempi, jos hänellä olisi yhtä aktiivinen, terve ja liikuntakykyinen kumppani, mutta toisaalta hän rakastaa äitiäni ja onkin aina sanonut ettei ikinä jättäisi suhdetta, vaikka välillä onkin ”ihan perseestä”.
    Tapailin itse taannoin kaikinpuolin täydellistä miestä, jonka kanssa kaikki sujui hirmuisen hyvin, kunnes hän kertoi neurologisesta sairaudestaan, joka saattaa hyvinkin nopeasti johtaa työkyvyttömyyteen ja vaikeuttaa kävelyä sekä kovien kipujen vuoksi myös aiheuttaa mielialan alentumaa. En voinut jatkaa tapailua, sillä jos saa valita, haluan rinnalleni terveen kumppanin. Tilanne on siis aivan toinen jos on jo valmiiksi syvästi rakastunut kuin siinä vaiheessa kun vielä tunnustelee, tulisiko suhteesta mitään. Kamalan vaikeita asioita…

  16. Haru kirjoitti:

    Mun mielestä kysymys on typerä ja turha. Olemme naimisissa kunnes kuolema meidät erottaa. Ei sairaus tai jos ei vaan enää tahdo (poikkeus tähänkin, jos puolison terveys tai henki uhattuna toisen puolison taholta, tilanne on eri).
    Mutta, en hylkäisi lapsiani vaikka he sairastuisivat millä tahansa tavalla. Yhtä murtumaton on suhteemme puolisoina. Ja tiedän, että olemme molemmat samaa mieltä. Olemme olleet jo yli 20 vuotta aviossa.
    Jos toinen puolisoista tarvitsee ammattilaisen hoitoa, se hankitaan, niin syöpään kuin muihinkin sairauksiin. Puolisosta ei voi tulla hoitajaa/lääkäriä.
    Mietin myös, minkä mallin antaisin lapsilleni, jos hylkäisin puolisoni sairauden takia? Missä menisi se raja, että he ymmärtäisivät tai voisin itselleni perustella, että tuon kestin mutta en enää tätä…?
    Jos puolisoni hylkäisi minut sairauden aiheuttaman ulkonäön muuttumisen takia, olisi vaikeaa uskoa hänen koskaan edes aidosti minua rakastaneensa. Rakkaus on jotain ihan muuta kuin ulkonäkö, liikuntakyky tai vartalon toimivuus.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *