Hae
JohanOnFitness

Herra A: Oman Elämän Helvetti Osa 3

Herra A on kirjoitellut blogiini aina silloin tällöin kun olimme vielä yhdessä. Vaikka meidän parisuhde päättyi jo aikoja sitten, niin olemme edelleen hyviä ystäviä. Miksemme olisi, koska olemmehan viettäneet 15 vuotta yhdessä ja eronneet ilman mitään draamaa. Kysyin Herra A:lta, että haluisiko hän taas pitkästä aikaa kertoa omia kuulumisiaan ja siitä saikin hän inspiraation tähän kirjoitukseen. Hänhän kirjoitti avoimesti omasta sairaudestaan aikaisemmin. Oman elämän helvetti osa 1 ja oman elämän helvetti osa 2.

Tässä on nyt jatkoa näihin kirjoituksiin.

Jos rehellinen olen, niin oisin toivonut ettei tätä tekstiä tarvitse kirjoittaa.
Mitä mulle kuuluu? – kiitos hyvää, mut jos olisit kaks viikkoo sitten kysynyt niin paskaa. Tai ei mun elämäs sinäänsä mitään vikaa ole, mutta sillon kun on paha olla, niin ei siinä kovin hyvää kuulu. Mut ”se parhaiten nauraa kel on vahvin lääkitys”. Tässä tapauksessa varmaan toimiva lääkitys, ainakin tällä erää.

Vuosi 2016 alko A:n saappaissa ristiriitasesti. Pitkäaikanen parisuhde päätty, mut jotenkin oli yllättävän hyvä fiilis. Näin jälkeenpäin voikin viimeistään sanoa, et ero oli oikea ratkaisu. Muistan alkuvuodesta aikoja jolloin olin elämäni kunnossa, sekä fyysisesti että henkisesti. Oli aamuja, jolloin menin klo 6.30 punttikselle ja se fiilis sen jälkeen oli lähes voittamaton. Eihän se arki pelkkää juhlaa ollut, mutta kenellä ois? Paitsi tietysti joidenkin ihmisten somessa 😉

Asuttiin Johannan kanssa saman katon alla maaliskuuhun asti ja se oli henkisesti raskasta molemmille. Tunnelma oli luokkaa bensiiniä kämpässä ja me toimittiin tulitikkuina. Maaliskuun lopusta sitten asuin yksinäni, kun Johanna muutti pois. Tilaa oli vaikka muille jakaa (69m2), tosin ego tais täyttää senkin aika hyvin 😉 Aluks mua ei haitannu ollenkaan, vaikka asuinkin olosuhteiden pakosta siinä, koska ei saatu myytyä sitä sopivaan hintaan. Se vitutus alko sitten joskus kesällä.

Huhtikuussa rupes tulemaan ekat merkit siitä, et ei nää mun mielensairastelut tässä ollut. Huomasin ajoittain et oon voimaton ja jollain tavoin epäsosiaalinen sekä allapäin. Ei sitä silloin osannu ajatella, että kyse ois vanhasta ongelmasta. Toukokuussa sitten alamäki olikin jo kovempi. Tuntui et ei oikeen jaksa muuta kun töissä käydä. Sielläkin olin epäsosiaalinen ja ihmiskontaktia välttelevä. Väkisin kuitenkin kävin punttiksella, koska tiesin kokemuksesta, et se on parasta lääkettä, vaikka se ei sillä hetkellä paskaakaan kiinnosta. Tosin siinä olotilassa mikään ei kiinnosta, niin on hankala motivoitua yhtään mistään. Sitä vaan yrittää selviytyä päivästä toiseen sen pahan olon kanssa.

Kesäkuussa olikin sitten pakko aloittaa lääkitys uudestaan. Siinä vaiheessa olin ollut puoli vuotta ilman niitä. Aattelin silloin et muutama viikko ja oisin taas kondiksessa. Olin väärässä.

Olin heinäkuun kesälomalla ja se meni aika kosteissa merkeissä. Oli Viron viikonloppu reissua ja Ilosaarirockia ym. Rankkoja viikonloppuja siis, jotka alko perjantaina ja loppui joskus maanantaina. Alkoholi oli jonkun sortin helpotus siihen ahdistukseen, tai oikeestaan pakokeino. No eipä se korkki nyt niin pahasti auki jäänyt, pojat on poikia ja tää oli mun eka sinkkukesä sitten vuoden 2004 jonka olin intissä.

Joillekin kun kerroin näistä mun ahdistusongelmista niin reaktiot oli kyllä huvittavia, tai oikeestaan ärsyttäviä. Ihmisten on vaikea ymmärtää näitä asioita, ellei ole itse kokenut henkisiä ongelmia. Ja se on ymmärrettävää, koska kukaan ei ole niin empaattinen, et pystyis asettua ahdistuneen tai masentuneen saappaaisiin kokematta samaa tunnetta. Mut nää kommentit. ”et saattaa johtua siitä, ettet oo syönyt kunnolla tai nukkunut kunnolla” jne. Ne kyllä rupes vituttamaan. Mä oon 32- vuotias niin ehkä osaan nukkua ja syödä suhteellisen oikein, tai ainakin sillein ettei se tee mulle todella huonoa oloa. Ihmisillä on tarve esittää konkreettisia syitä ulkopuolelta ja ratkaisuja tietämättä asiasta mitään. Mun neuvo on se että kuunnelkaa ja yrittäkää ymmärtää, vaikka se täysin ymmärrys ei olekaan mahdollista. Ratkaisujen esittäminen ongelmaan on kaikista pahin, koska ahdistunut kokee sen usein ongelman vähättelynä. ”Ajattele positiivisesti” ihan kuin se olotila olisi joku oma valinta. Diagnosoitu ahdistus tai masennus ei ole kenenkään valinta. ”Joillain on vielä huonommin asiat” niin on, mutta se että jollain on syöpä tai pahempi ahdistus ei helpota mun oloa.

Heinäkuussa kun olin Sushilla, muistan ”kivan” haittavaikutuksen lääkkeissä. Kädet tärisi niin paljon, että tikuilla syöminen oli hankalaa, melkein mahdotonta. Kaupassa kun makso kortilla piti kahdella kädellä laittaa kortti sirunlukijaan et sai sen sinne sisään. Muistin kokemuksesta, että saattaa viedä jonkun aikaa ennen kuin olo paranee. Meni kuukausi ja toinen mut olo ei parantunut, joten menin lekuriin ja lääkitys vaihdettiin.

Elettiin syyskuuta 2016. Saatiin Johannan kanssa meiän kämppä myytyä silloin, se oli helpotus. Mutta se ei mun oloa helpottanut, koska ulkosilla tekijöillä ei ole vaikutusta mun ahdistukseen. Tää ahdistus ei ole ulkoisista tekijöistä tai traumaattisista kokemuksista johtuvaa, vaan aivojen välittäjäaineiden toimintahäiriöstä. Muutto oli edessä ja huonovointisena se oli aika haastavaa tottakai. Elokuun alusta rupesin pyörimään uuden naisen kanssa ja nykyään ollaankin sitten pariskunta. <3 Siitä on ollut kyllä todella paljon apua kestämään huonoa oloa.

Uudet lääkkeet toimi heti hyvin ja aattelin et se paska olo on takana taas ja nyt voin elää taas omana sosiaalisena itsenäni. Olin taas väärässä. Vajaan kuukauden olo oli ok, mutta sit alkoi taas alamäki. Nostettiin annostusta ja tuntu taas alkuun, että se jeesas snadisti. Loppujen lopuks nostin sitä ite maksimiin, koska apua ei ollut. Eipä sekään auttanut, olo oli ahdistunut ja tuskainen, mikään ei kiinnostanut. Duunissa kävin, sekin oli tuskasta ja joka päivä oli nukuttava päiväunet, vaikka yöunet olisi olleet tarpeeksi pitkät. Uupumus paino päälle, elämä oli taas tuskaista suorittamista.

Joulukuun alussa menin taas lekuriin ja kerroin tilanteen. Lääkitys vaihdettiin ja se alkoi toimimaan heti ja nyt vuoden lopussa, tätä kirjoittaessa olo on hyvä. Tosin flunssainen, mutta se on ohimenevää 😉

Moni varmasti ihmettelee, miksi kirjotan tällaisen tekstin julkiseen blogiin? Varsinkin omat vanhemmat.

Pääsyitä on kolme:
1. Tämä kirjoittaminen on itelle todella hyvää terapiaa.

2. Haluan lisätä henkisten ongelmien tietoisuutta yleisesti, koska omista kokemuksista voin sanoa, että jopa lääkärit ovat suht pihalla näistä vaivoista.

3. Toivottavasti ihmiset pystyy jollain tavalla samaistumaan tähän tekstiin, ja saa sitä kautta voimia omiin ongelmiinsa.

Neljäs syy vois olla vaikka, et mul on oma tahto ja haluan tehdä näin. 😉

Luultavammin mun loppuelämä tulee olemaan tietynlaista vuoristorataa tän asian kanssa. Mut jos positiivisesti ajattelee, niin oon kyllä nykyään henkisesti järjettömän vahva silloin kun olo saadaan kuntoon. Ja oppiipahan arvostaa oikeita asioita ainakin. Nyt voi taas nauttia siitä normiduunista, josta maksetaan liian vähän jne. Se on elämää. Välillä harmittaa ja välillä on iloinen, ilman näitä tunteita ei oo elämää. Ihmiset voi somessa mainostaa i love my job tyyppisesti, mä en rakasta mun duunia, mut mä rakastan mun elämää kun mulla on hyvä olla ja voin tehdä sitä duunia. 😉

Loppuun haluun vielä kiittää Tiinaa, Johannaa, Eevaa, Kallea, Heidiä ja Maijua.
Teidän kanssa on pystynyt puhumaan vuorovaikutteisesti näistä ongelmista, ja voin kertoa että suomalaiset noin yleisesti ovat siinä todella huonoja. Ette tiedäkään, kuinka iso juttu se on mulle ollut. KIITOS! <3

OGE MO!

-Herra A(hdistunut)

 

herraa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *