Hae
JohanOnFitness

Apuja Motivaatioon!

Halusin nyt kirjoittaa pienen pätkän itse motivaatiosta. Multa monesti kysytään, että miten mä päivästä toiseen jaksan syödä kurinalaisesti ja mennä sinne salille ahertamaan.

Tuntuu jotenkin niin uskomattomalta kun mietinkin sitä, että miten pitkän matkan olenkaan kulkenut.  Vielä vuonna 2010 olin kunnon sohvaperuna ja inhosin liikuntaa. Mua ei saanu kirveelläkään ulos kävelemään ja muistan kuinka ihmettelin että miten ihmiset jaksaa käydä jossain lenkillä, vähänkö tylsää!

Muistan kun löysin tanssin ilon monen vuoden tanssitauon jälkeen ja rakastuin salsaan saman tien. Se tunne mitä tanssista sain oli uskomaton. Siinä sitten tanssittiinkin parhaimmillaan 18 tuntia viikossa ja tätä jatkui muutaman vuoden. Vaikka tanssin hullun lailla niin terveellinen ja liikunnallinen elämäntapa ei vieläkään ollut itsestään selvyys. Nautin tanssimisesta mutta siihen se jäi. En edelleenkään suostunut sinne lenkille. Rupesin kyllä syömään kurinalaisesti sitten jossain vaiheessa, mutta viikonloppuisin aina herkuttelin ja tuolloin mun terveellinen ruokavalio oli ihan vain mitä olin lueskellut lehdistä eli faktatietoa en omannut.

Kun lopulta löysin saliurheilun niin myönnän ettei se ensimmäisestä päivästä asti ollu mulle ”se juttu”!  Mua inhotti mennä salille ja en oikein tiennyt, että mitä siellä nyt pitäis tehdä ja miten kovaa. Tein kumminkin aina ohjeiden mukaan ja tuloksia alkoi ihan tuolla perustreenilläkin tulemaan. Alussa kävin salilla 3-4 kertaa viikossa ja rupesin pakon edessä käymään myös aamulenkeillä tyhjällä vatsalla jotta saisin rasvanpolton käyntiin. Kun lopulta palkkasin oman pt:n Fitfarmilta niin vasta tuolloin pääsin kunnon treenaamisen makuun. Sarjat vietiin loppuun asti ja opin sen minkälaista treenamisen tulee olla. Aloin siis vakituisesti käymään salilla reilu kaksi vuotta sitten. Käytännössä tuosta lähtien olen käynyt salilla 3-6 kertaa viikossa.

Huomasin, että mitä useammin salilla kävin sitä enemmän sinne halusin. Se oli jotenkin todella koukuttavaa. Varsinkin kun aloin treenaamaan pt:n kanssa. Muistan myös sen kun ensimmäisen kerran salin jälkeen olin endorfiinihöyryissä. Yksinäni en ollut ikinä päässyt treenaamaan niin kovaa, että olisin kokenut mitään samanlaista. Toki olin luullut, että se hyvä olo salin jälkeen oli se ”kuuluisa” endorfiinihumala, mutta vasta pt-treenien jälkeen tiesin mitä se oikeasti oli. Tunne oli sanoin kuvailematon. Oon yrittänyt kuvailla sitä aikaisemminkin, mutta paras tunne mihin sitä voin verrata on ihastuminen. Muistatteko sen tunteen teininä kun oli kovasti ihastunut johonkin ja se joku ois pussannut sua aivan puun takaa. Se on se tunne!! Vatsan pohjassa perhosia ja tuntuu siltä kuin voisit valloittaa koko maailman! Kun koin sen tunteen tiesin, että tästä hommasta ei ole enää paluuta. Olin rakastunut. Rakastunut kovaan treeniin.

Heti kun palkkasin pt:n niin mun päässä jotenkin ”napsahti”.. hyvällä tavalla. Ruokavaliossa pysyminen ei tuottanut minkäänlaista tuskaa, treeneihin lähdin innoissani ja vaikka edelleen aamulenkit inhotti niin silti ne tein, joka ikinen kerta! Ajattelin asian, niin että jos vaan annan kaikkeni, niin tiedän, että oli loppu tulos mikä tahansa, niin olen ainakin yrittänyt parhaani. Aika yksinkertaista vai mitä? Yksi motivaatio koko hommassa oli myös raha. Olin investoinut valmennukseen aika paljon ja jos poikkeaisin ohjeista niin se raha menisi ihan hukkaan. Tämä mentaliteetti jäi mulle päälle ja kun valmennus loppui niin silti pystyin vetämään ihan samalla tavalla. En poikennut dietistä, enkä treeneistä.

Sitten kun aloitin kisavalmennuksen niin mulle oli todella helppoa vaan seurata ohjeita. Olinhan mittailut ruokia jo viimeiset 1,5 vuotta joten se ei missään nimessä enää tuottanut tuskaa. Treenejä olin itse asiassa tehnyt enemmän kuin kisavalmennuksen alussa sainkaan tehdä. Nyt oli asennoiduttava taas ihan eri tavalla. Piti syödä enemmän, treenata vielä kovempaa mutta aerobista taas vähemmän. Se on ollut yksi uusi asia jonka olen joutunut opettelemaan.

Pitkän aasinsillan kautta päästän takaisin siihen motivaatioon. Mikä motivoi mua.. ehkä se suurin motiivi itsellä on se haastaminen. Haluan haastaa itseni äärirajoille ja nähdä mihin kaikkeen mä pystyn. Ennen en olisi pystynyt ja nyt mä pystyn. Se motivoi! Toinen motiivi on se, että en ole ikinä kilpaillut missään näin tosissaan ja nyt kun olen päässyt tähän mukaan, niin en halua päästää tästä enää irti. Toinen motivaattori on toki itse kilpaileminen ja tottakai myös itsensä kehittäminen. Oon todella kunnianhimoinen niin töissä kun vapaa-ajallakin ja jos päätän jotain niin sen myös teen, ainakin nykyisin. Luovuttaminen ei ole mulle enää vaihtoehto.

Nämä motivaattorit on toki hyvinkin erilaisia kun vertaa niihin mitä mulla oli ennen kisaamista. Silloin muistan, että mua motivoi se, että löysin keinon millä saan tuloksia aikaan ja silloinkin halusin haastaa itseni ja kokeilla mihin kaikkeen loppujen lopuksi pystynkään kun jotain oikein kovasti haluan.

Tässä vaiheessa missä olen nyt koko projektini suhteen, niin koko hommasta on mulle tullut jo tapa. Eli en joka kerta mieti näin syvällisesti että ”Jess haastan itseni tänään salilla” ja seuraavana päivänä miettisin että ”Tänään haastan vielä enemmän itseni salilla”. Noup. Ei se mulla noin mene. 😀 Kyllä tästä on tullut jo ihan tapa. Teen näitä asioita tottumuksesta ja sen takia ne ei tuota itselle sen suurempia ponnisteluita. Silloin kun on ns. heikkohetki niin silloin tulee ajateltua näitä moivaattoreita ja syitä miksi tätä hommaa oikein teen. Motivation is what gets you started. Habit is what keeps you going.

Nyt kun multa on kysytty, että miten sä jaksat sinne salille mennä jne. Niin olenkin todennut ettei kyse ole jaksamisesta. 95 % kerroista mulla on hinku salille. Eli todella harvoin on sellainen tunne, että nyt en jaksaisi mennä. Jos sellainen tunne iskee, niin mietin vain ettei mulla ole muuta vaihtoehtoa. En halua tuhlata aikaani jahkailuun; menenkö, enkö mene, jne. Jos mun kalenterissa lukee salipäivä niin silloin on salipäivä. Ihan sama jaksaisinko sinne mennä vai en. Se miten paljon pidän tästä hommasta kertoo esimerkiksi se, että silloin kun mulla on vapaa päivä salista niin saatan pakottaa poikaystävän ajamaan mun kanssa salin ohi että pääsen ihan vain edes katsomaan sinne. 😀 Hulluako..? Tiedän!

Ruokailun suhteen olen samoilla linjoilla. Toki mulla on mielitekoja, joskus enemmän ja joskus vähemmän mutta se pullan syöminen on vain hetkellinen ilo jonka takia en edes lähde sille linjalle. Muistan aikoinani miettineeni ettei se yksi pulla nyt haittaa tee. Noh sillä ajattelutyylillä pääsin mun maksimi painoon; n. 85 kg! Niin eihän se yksi pulla…. Tän takia oon aika ehdoton ruokavalion suhteen. Kieltäydyn kohteliaasti jokaisesta pullasta tai vastaavasta. Suuhuni laitan vain ne asiat jotka mulle on määrätty ruokavaliossa.  Oon miettinyt asian niin, että olen jo tehnyt yhden päätöksen; Pysyn ruokavaliossani. Se riittää. Mun ei tarvitse miettiä jokaisen tarjottavan suupalan kohdalla, että otanko vai en, koska päätös on jo tehty. 🙂

Tottakai voin rehellisetsi myöntää että on ollut niitä kertoja, jolloin oisin vain halunnut jäädä sohvalle tai mennä kaverin kanssa kahville ennemmin kuin mennä sinne salille, mutta onneksi noita tulee todella harvoin. Aamulenkit tosin edelleen ahdistaa, mutta minkäs teet. Ne on tehtävä silti. Kyllä mulle myös välillä iskee himo esimerkiksi keksejä kohtaan (mun suuri herkku), mutta oon hyvin päässyt niistä yli. Silloin kun olin kipeänä niin lipsuin sen verran ruuasta, että söin ylimääräisen maitorahkan ja muutaman ylimääräisen pähkinän. Vatsa kun on reistaillut pahasti niin silloin olen muutaman kerran syönyt banaanin. Mutta koen ettei tällaiset ”lipsahdukset” haittaa, koska A) Ne oli terveellisiä lipsahduksia.. B) En mitenkään repsahtanut ja syönyt jotain roskaruokaa tai herkkuja C) Nämä on tapahtunut vain silloin kun olen ollut kipeä. Joillakin kisaajilla offkaudella on vapaa-ateria joka viikko. Mulla ei tätä luksusta ole ollut eli menen orjallisesti ohjeiden mukaan viikosta toiseen ilman mitään vapaa-aterioita. Poikkeusluvan sain viime jouluna mutta muuten olen mennyt ilman minkään näköisiä herkkuja/vapaa-aterioita viime elokuusta lähtien.

Jos teillä tulee repsahduksia, niin pääasia on, että niistä pääsee yli. Eli ei saa jäädä vellomaan siinä, että nyt kaikki on pilalla. Ei, kaikki ei ole pilalla vaan palatkaa takaisin siihen omaan ruokavalioon, niin kaikki on taas kunnossa. Olettaen tietenkin ettei repsahduksia tule joka viikko.

Jos teillä itsellä sattuu olemaan ongelmia siinä omassa päätöksessä joko treenien tai ruokavalion kanssa niin tässä on muutamia vinkkejä joita voi kokeilla:

–          Asettakaa tavoite, esim paino tai vaikkapa vaan että haluan syödä terveellisemmin ja liikkua enemmän

–          Miettikää mitkä asiat teidän tulee muuttaa että pääsette tavoitteeseenne ja kirjatkaa ne ylös

–          Tehkää päätös! Yksi ainoa päätös! Ja lipsuminen ei ole vaihtoehto, koska se ei ole osa päätöstä.

–          Lopettakaa jahkailu. Alussa varsinkin! Jos teille tarjotaan pullaa tai jos se mieli sanoo että ei tänään jaksa mennä lenkille, mennään huomenna niin, lopettakaa se heti!

–          Suunnitelkaa tuleva viikko hyvin ja katsokaa kalenterista mitä teidän tulee minäkin päivänä tehdä ja pysykää siinä!

–          Muistakaa se hyvä olo mitä teille tulee treeneistä ja terveellisestä ruokavaliosta ja verratkaa sitä oloa siihen aikaisempaan olotilaan. Tiedän, että alussa treenaaminen tuntuu puulta mutta se helpottaa kyllä ajan kanssa ja jossain vaiheessa siitä alkaa jo nauttimaan.

–          Muistakaa se olo mikä tulee treenien jälkeen.

–          Kuvitelkaa itsenne siinä tavoitteessa. Eläkää se hetki! Aina kun iskee motivaation kanssa ongelmia niin palatkaa siihen mielikuvaan! Kaikki palkitaan lopussa!

 

Kaikilla on tietenkin erilaiset motivaation lähteet ja joillekin nämä vinkit voi toimia ja joillekkin ei. Halusin jakaa kanssanne nämä, koska silloin kun itse aloitin niin olisi ollut kiva lukea näitä vinkkejä jostain. Toivottavasti edes yhdelle olisi apua tästä! 🙂

Yksi sanonta on, että elämässä pitäisi tehdä sitä mistä nauttii, mutta jos aina tekisimme pelkästään sitä mistä nautimme niin mikä olisi lopputulos? Vuonna 2010 nautin ruuasta ja elokuvista ja jos en olisi astunut pois mukavuusalueelta niin olisin edelleen se sama onneton tyttö kuin silloin. Ja onnettomalla tarkoitan nyt siis ei onnellista. Muistan kuinka tasapaksua kaikki oli. Uskon, että elämässä tulee tehdä asioita joista nauttii ja joista ei nauti. Pitää löytää kultainen keskitie. Itse uskon myös, että jos kaikki olisi aina huippukivaa, niin niitä oikeasti ihania ja huippuhetkiä ei osaisi enää arvostaa.

 

 motivations

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *